Osa 2. Pinnan alle

Terve taas! Eka osa ilmestyi about kuukausi sitten, joten tää on mun vauhdilla aika hyvin. On mulla joskus menny viis kuukautta osien väliin :D No, tekevälle sattuu, kuten sanotaan. En nyt tiedä, tuliko tästä osasta ihan sellainen kuin piti, mulla oli aika suuret toiveet tän suhteen. Ei ehkä parasta laatua, mutta ihan mukava tästä tuli. Okei, en pidättele kauempaa, lukemaan siitä! :)

HUOM! Sisältää noin kaksi kirosanaa! Jos olet herkkänahkainen: Älä lue! ;)

Kuuntele! Tää on hyvä biisi: Marina and the Diamonds - Are You Satisfied?

***

*

Viimeisteltyään leipänsä nopeasti Nora loihti kireän hymyn kasvoilleen ja sanoi menevänsä hetkeksi lepäämään. Suljettuaan uuden huoneensa oven takanaan hymy kuitenkin valahti hänen huuliltaan.
   Ei! Noralla ei kertakaikkiaan ollut aikomustakaan mennä rannalle, eikä yhtään mihinkään muuallekaan. Ei tänään, ei tällä viikolla, vasta sitten kun Joan-täti saisi hänet puskettua väkisin ovesta ulos! Uusia kavereita? Mitä varten?! Säälittävä yritys Joan-tädiltä!
   Samassa Nora tunsi syyllisyyttä. Joan oli todella ystävällinen, ja oli mukavaa että täti yritti saada hänet tuntemaan olonsa kotoisammaksi. Ehkä Nora oli ylireagoinut hieman.

Tyttö huokaisi ja käveli reppunsa luo hakemaan sieltä läppärinsä. Nora asetti sen uudelle pöydälleen ja istahti sitten alas avaten samalla koneensa. Kone hyrisi pehmeästi. Nora klikkaili Facebookin auki ja rullasi sivua alas. San Franciscossa ei näyttänyt tapahtuneen mitään ihmeellistä. No, Norahan oli ollut poissa vasta päivän. Silti häntä kauhistutti edes ajatella, miten paljon hän olisikaan jäljessä kaikista kotipuolen uutisista kun hän syksyllä palaisi Friscoon.
    Kukaan ei näyttänyt olevan Online. Ehkä se johtui aikaerosta. Nora katsoi kelloa; varttia vaille neljä. Nythän oli lauantai, ensimmäinen lomapäivä, ja kello länsirannikoilla hipoi yhtä. Kukaan tuskin olisi koneella vielä siihen aikaan. Huokaisten Nora sulki Facebookin, kirjautui sähköpostiinsa ja kirjoitti lyhyen viestin äidilleen, missä kertoi matkan sujuneen hyvin.

Suljettuaan läppärinsä, Nora kiipesi vielä uudestaan sängylleen ja katsoi ikkunasta ulos. Ei mitään tekemistä. Ja aurinkoinen ulkoilma näytti houkuttelevalta.

Mitä jos kuitenkin...

***

Niinpä puolta tuntia myöhemmin (vaihdettuaan vaatteet vielä kerran) Nora oli ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa ja suuntasi askelensa kohti rantaa.

Joan-tädin talolta oli matkaa rantakadulle vain parisataa metriä. Hardwickin rantakatu kattoi pienehkön "ostosalueen" eli muutaman vaivaisen kojun ja viereisen yleisen uimarannan. Tämä jos joku oli kaukana suurkaupungin ostoskeskuksista, pikaruokaravintoloista ja kaikista ihanuuksista. Mutta eipä lähistöllä näyttänyt olevan mitään muutakaan.

Nora katseli ymäpärilleen ja kierteli kojuissa, joissa myyttin halpoja vaatteita, rihkamakoruja ja lehtiä. Paikalla oli hänen lisäkseen vain muutama muu. Nora pyöritteli silmiään turhautuneena ajatellen: Äsh, miks mä edes tulin tänne? Olis pitänyt pysyä vaan sisällä.. Eihän täällä oo mitään!

Lopulta Nora päätyi sovituskoppiin punaisten bikinien kanssa. Muistettuaan, että hänellä oli ainoastaan musta Adidas-kokouimapuku, eikä yhtiäkään nättejä bikinejä, saattoi tyttö jopa harkita niiden ostamista. Kotona ei bikinejä ollut tarvinnut, koska uimassa hän kävi harvoin, vain pari kertaa vuodessa uimahallissa silloin kuin koulun liikkatunneilla oli uintia.

Punaiset bikinit olivat niin halvat, että Nora päätti huvikseen ostaa ne. Mukaan tarttui myös simpukoista tehty rannekoru. Vaaleatukkainen myyjä hymyili ottaessaan rahat vastaan. Meri kimalteli kauniisti auringossa. Noran mieliala kohosi asteen ylemmäs. Hän päätti mennä syömään jotain.

Pieni ruokakoju ei ehkä vätenyt vertoja mäkkärille tai Noran suosikille KFC:lle, mutta paistetut katkaravut ja ananas olivat ihan siedettäviä.
   "Katkaravut on ihan tänä aamuna pyydettyjä", totesi kojun pitäjä. Nora hymyili tälle pienesti, joskaan hän ei uskonut että olisi maistanut eroa, vaikka ne olisi pyydetty eilen tai toissapäivänä. Ehkä se oli joku paikallinen makuaistijuttu. Ainakin annos oli ollut halpa.

Syötyään Nora päätti lähteä testaamaan uusia bikinejään viereiselle rannalle.

Uimarantakin näytti melkoisen hiljaiselta lukuunottamatta rannalla hengailevaa teinijoukkiota.

Nora kävi pukukopissa jättämässä laukkunsa kaappiin ja vaihtamassa bikinit päälleen. Hän seisoskeli hetken aikaa kopissa, koska tuntui kiusalliselta mennä vieraiden ihmisten sekaan.

Nora tiesi kuitenkin, ettei voinut jäädä koko elämäkseen pukukoppiin kyyristelemään, joten syvään henkäisten hän astui ulos ja lähti kohti rantaa. Toisiinsa kietoutuneet tyttö ja poika eivät kiinnittäneet Noraan huomiota sen pahemmin kuin kauempana jutteleva hengauspiiri tai hiekkaa tonkiva tyttö.

Nora värähti veden koskettaessa hänen ihoaan. Vesi tuntui viileältä, ja Noran teki mieli perääntyä takaisin kuivalle maalle. Hän tiesi kuitenkin mitä piti tehdä, mitä mummi oli opettanut; laske kymmeneen, vedä henkeä, äläkä sen jälkeen enää peräänny.

Vähän ajan päästä kylmyyteen tottui ja Nora alkoi nauttia uimisesta. Vesi hiveli Noran vartaloa, ja Nora antoi aaltojen kannatella itseään.
   Nora oli aina pitänyt meressä uimisesta. Monta vuotta sitten Nora ja hänen vanhempansa olivat asuneet meren rannalla Noran isoäidin kanssa. Kun mummi oli kuollut, Halliwelit olivat muuttaneet San Franciscoon, ja ainoa tuntuma minkä Nora oli saanut mereen oli näkymä alas Golden Gatelta.

Taivas alkoi tummua epäilyttävästi, kun Nora muisti, ettei hänellä ollut pyyhettä mukanaan. Niinpä hän päätti nousta vedestä kirjaimellisesti hyvän sään aikaan, jotta hän ehtisi vielä kuivatella auringossa.

***

Oli jo pimeää, kun Nora oli matkalla kotiin. Kävellessään hän tuli huomanneeksi, että oli unohtanut laukkunsa pukuhuoneen kaappiin. Noraa ärsytti, ja mielessään kiroillen hän kääntyi takaisin.

Nora helpottui nähdessään, että laukku oli siellä, mihin hän oli sen jättänytkin, kaapin lokerossa.

Laukun pohjalta löytyi muutama kolikko, jotka Nora ajatteli käyttää pukukoppien takana olevaan limsakoneeseen ja ostaa ehkäpä kylmä Cherry Coke. Tyttö kuitenkin pysähtyi kuullessaan epäselvää puhetta ja naurunremakkaa alempaa rannalta.

Nora säikähti nähdessään muutaman teinin istumassa nuotion ympärillä. Hän oli luullut rannan olevan autio. Ensisäikähdyksestä selvittyään, Nora sai huokaista helpotuksesta; toiset eivät olleet vielä selvästi huomanneet häntä.

Nora olisi voinut aivan hyvin ostaa kokiksensa ja lähteä. Jostain kumman syystä hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Tietämättä itsekään miksi, hän halusi tietää näistä ihmisistä enemmän. Varoen päästämästä äännähdystäkään hän lähti kävelemään lhemmäs. Onneksi oli pimeää, joten Nora pääsi huomaamatta, uimavalvontatornin taakse. Hän nojasi tolppaan ja katsoi varovasti olkansa yli. Yllätyksekseen hän jopa kuuli keskustelun melko hyvin.

Joukon keskuudessa oli syntynyt hetkellinen hiljaisuus. Nuotion liekit loivat väräjöiviä varjoja heidän kasvoilleen. Nora tarkasteli heitä jokaista hetkisen. Joukon johtaja oli selvästi punavaaleatukkainen poika, joka makasi raukeasti hiekalla. Blondi tyttö näytti olevan hänen tyttöystävänsä. Punatukkainen tyttö näytti aralta, ja hymyili väkinäisesti. Varmaaankin uusi tulokas. Tummaihoiset pojat näyttivät melko samanlaisilta, he saattoivat olla veljekset. Näitä pikaisia johtopäätöksiä tehdessään, Nora kuuli yhden pojista (sen jolla oli violetti t-paita keltaisen pitkähihaisen päällä) puhuvan.
   "Hei, Danny, tiedätkö sä millon Jenkins tulee?" poika sanoi puhutellen ilmeisesti hiekalla makoilevaa johtajaa.
   "Chillaa Rob, eiköhän se kohta ilmaannu. Ja onhan meillä aikaa ootella", sanoi Dannyksi kutsuttu punavaalea poika rennosti. "Vai mitä?"
   Muut mutisivat myönteisiä vastauksia ja Danny hymyili tyytyväisenä. Blondi tyttö silitteli hänen poskeaan.

"No niin! Siinä paha missä mainitaan! Moro, Jenks!" Danny huudahti huomatessaan kolisevaa muovikassia kantavan nuoren miehen lähestyvän heitä.

Jenkins tervehti muita ja polvistui nuotion äärelle muiden tehdessä tilaa. Hän oli selvästi arvostettu jäsen porukassa, päätellen muiden ihailevista katseista. Danny ja blondi tyttö kohottautivat istumaan. Jenkins kaivoi muovikassiaan ja ojensi jokaiselle olutpullon.

Nora seurasi näiden kuuden keskustelua. Kaikesta hän ei saanut selvää, mutta muutama olutpullo myöhemmin tunnelma alkoi olla vapautuneempi. Jenkins kertoi muutaman vitsin ja nauru raikui autiolla rannalla.

"Moi!"
   Nora säikähti niin että oli kaatua ja päästi vaimean huudahduksen. Hän sai juuri ja juuri kiinni tolpasta, ennen kuin menetti tasapainonsa kokonaan. Saatuaan itsensä taas molemmille jaloilleen, hän pälyili ympärilleen etsien äänen lähdettä. Joku oli ihan varmasti kuiskannut "moi".

Nora sai säikähtää uudemman kerran, nähdessään jonkun pinkkihiuksisen tumman tytön istumassa tikapuilla ja katsellen häntä naureskellen. Nora oli ollut niin keskittynyt porukan tarkkailuun, ettei ollut huomannut tämän tuloa. Mutta olisihan Noran nyt pitänyt huomata jos hänen ohitseen oli kulkenut joku... Ainoa vaihtoehto oli, että tyttö oli ollut tornissa koko ajan.

"Ollaankos sitä vakoilemassa?" tyttö virnisti. "Varoisit vähän, sä olisit voinut paljastaa meidät äsken, kun rupesit riehumaan."
   "Kiitos vaan kun säikäytit", Nora sanoi happamasti. "Enkä mä vakoillu, mä vaan..." Mutta hän ei keksinytkään selitystä sille mitä oli ollut tekemässä. Tyttö kohotti toista kulmakarvaansa.
   "Just. Tuu tänne ylös, niin ehkä meitä ei huomata."

Siltä seisomalta tyttö sujahti kissamaisesti ylös. Nora ei tiennyt mitä tehdä. Lopulta hän päätti kuitenkin seurata tyttöä ylös.

Tyttö asettui puiselle lattialle makaamaan ja kaivoi tupakan taskustaan. Nora istui hänen viereensä.
   "Haluutsä?" tyttö kysyi tarjoten tupakka-askia Noralle.
   "Eh.. En mä. En mä polta", Nora sanoi ja raapi kiusaantuneena päätään.
   "Mä arvasin", tyttö sanoi hymyillen ja pani tupakat takaisin taskuunsa.

"Oletsä uusi täällä? En oo nähny sua aikasemmin, ja usko pois, täällä kaikki tuntee kaikki", tyttö jatkoi, eikä Nora voinut olla huomaamatta kitkerää sävyä hänen äänessään.
   "Joo. Mä muutin San franciscosta kesäksi tänne tädin luo."
   "Hah, onneks olkoon. Usko pois", tyttö sanoi taas, "kun kesä on ohi, sä rukoilet pääsyä takaisin Friscoon. Saatat rukoilla jo ennen kesän loppua. Täällä ei ole nimittäin mitään, ei vittu yhtään mitään. Mutta toisaalta... Sä et näytä mitenkään erityiseltä. Ehkä sä viihdyt täällä."
   Nora avasi suunsa loukkaantuneena, muttei keksinytkään mitään sanottavaa. He katselivat hetken vaiteliaina rannalla istuvaa jengiä.

"Mä ymmärrän kyllä miksi sä stalkkasit noita. Dannyn jengissä on jotain tosi... Puoleensavetävää", sanoi tyttö hetken kuluttua ja kohottautui istumaan. Nora ei sanonut mitään. Hän yritti välttää katsekontaktia tuohon outoon pinkkitukkaiseen olentoon. Noran oli vaikea sanoa, pitikö hän tytöstä vai ei. Oli miten oli, yhden asian hän ainakin tiesi; tyttö saattoi olla mitä tahansa, mutta ainakin hän oli erikoinen. Erikoisin ihminen, jonka oon koskaan tavannut, Nora ajatteli. Ja se on aika paljon se, jos ottaa huomioon että me ollaan tunnettu vasta kymmenisen minuuttia, ja mä olen sentään asunut koko ikäni San Franciscossa. Luulisi, että sellaisessa suurkaupungissa näkis päivittäin vaikka mitä kummajaisia, mutta nyt kun mä tarkeemin ajattelen, niin ne kaikkihan oli ihan samanlaisia. Kuin toistensa peilikuvia. 
   

Nora vilkaisi rannalle; porukka näytti tekevän lähtöä.

Tyttö nousi seisomaan ja odotti, että he olivat hävinneet näköpiiristä, ja että naurunremakka ja epävireiset laulusävelmät olivat vaimenneet.
   "No niin, näyttää siltä, että reitti on selvä", hän sanoi.

Sen kummempia selittelemättä tyttö hypähti takaisin tikapuille ja kapusi ne sulavasti alas. Nora jäi hölmistyneenä istumaan. Lähtikö toinen noin vain, sanaakaan sanomatta?

Tyttö hyppäsi maahan jättäen kolme viimeistä askelmaa väliin.
   "No tuletko vai et?"
   Ai, se tarkottikin meitä molempia. Nora nousi ylös ja laskeutui portaat varovasti alas.

Tyttö istui viileälle hiekalle ja taputti paikkaa vieressään viitaten Noraa istumaan. Nora istui.

"Kaunista", tyttö kuiskasi. "Näetsä miten noi tähdet ja taivas heijastuu veden pintaan? Ja miten näyttää kun taivas ja vesi yhdistyis?"
   "Näen."
   "Tää on ainoa asia minkä takia mä rakastan tätä paskaa paikkaa. Meri. Yöllä."

Seurasi taas hiljaisuus.
   "Mennäänkö uimaan?" tyttö kysyi yhtäkkiä.
   "Mitä?" Nora naurahti. "Ai nyt?"
   "No ei kuule, kun kolmen vuoden päästä helmikuun ensimmäisenä maanantaina. Ei vaan nyt!"
   "En kyllä tuu, ihan seko idea! Jokuhan voi nähä!"

Tyttö nousi, pudotti tupakan hiekkaan ja tumppasi sen jalallaan.

Samassa hän vetäisi mekon päänsä yli ja seisoi Noran edessä pelkissä alusvaatteissa. "Ai sä et tuu? No mä meen sitten yksin."

Nora katseli, kun tyttö hyppeli rohkeasti veteen. Ei voi olla totta, toihan on ihan mieletöntä!
   "Hullu!" Nora huusi eikä voinut pidätellä naurua, kun toinen kirmasi veteen kiljuen.

"Tuu! Tää on kivaa!" tyttö huusi vedestä. Nora nauroi epäillen.
"Enkä, mä en oo sekopää!"
"Mikset oo? On kivaa olla sekopää! Tuu, tää on hauskaa! Tuu nyt, tuu mun mieliks!" tyttö kiljui.

Hitaasti Nora riisui shortsinsa ja veti paidan pois päältään. Tuntui kiusalliselta seisoi pelkissä alusvaatteissa. Hän kytisteli kahden vaiheilla. Pitäisi päättää nopeasti, koska hänelle alkoi tulla kylmä.
   "Ala tulla! Älä ujostele!" tyttö kannusti.
   "Mut jos joku näkee!"
   "Eihän täällä ole muita kun mä! Tuu vaan!"

Hitaasti Nora otti ensin yhden, sitten toisen askeleen kohti merta. Lopulta hän kahlasi päättäväisesti veteen. Vesi tuntui vielä ihanammalta kuin päivällä, villimmältä, vapaammalta, arvaamaattomalta.

"Sä tulit! Jes!" tyttö huusi ilahtuneena, kun Nora ui tämän luokse.

"Tää on upeeta!" Nora kiljui.
"Niin on! Huuda mun kanssa!"
"Mitä?"
"Huudetaan yhessä! Huudetaan niin kovaa, että koko MAAILMA kuulee!"
"Okei!"
"N-y-t-nyt!"

Nora puristi silmänsä kiinni ja huusi, huusi kovempaa kuin ikinä ennen. Tyttö hänen vieressään huusi yhtä lujaa. He huusivat yhdessä. Vesi kannatteli huutoa ja kuljetti sitä eteenpäin, niin että koko maailma kuuli.

***

Nora olisi voinut jäädä mereen ikiajoiksi, uida aikojen loppuun asti tämän tuntemattoman tytön kanssa, mutta kaikki loppuu aikanaan. Yhdessä he kahlasivat pois vedestä.

Päästyään kuivalle maalle molemmat purskahtivat nauruun kuin yhteisestä sopimuksesta. He nauroivat katketakseen, eikä siitä meinannut tulla loppua.

Vakavoiduttuaan he pukivat vaatteet päälleen sanomatta mitään. Tuntui ettei sanoja tarvittu.

"No.. Moikka sitten..", Nora aloitti, eikä tiennyt mitä sanoa, vaikka oli juuri tuntenut itsensä läheisemmäksi tämän tytön kanssa, kuin kenenkään muun pitkään aikaan. Hän ei edes tiennyt toisen nimeä. Tyttö hymyili hänelle ja Nora lähti hitaasti kävelemään, toivoen että tyttö ssanoisi vielä jotain.

Noran käveltyä noin kymmenen metriä, tyttö otti hänet kiinni.
   "Hei kuule... Mikä sun nimi on?" hän kysyi Noralta.
   "Mä oon Nora."
   "Hei kuule, Nora...", tyttö jatkoi. Hän piti pienen tauon ja puri huultaan. Hän näytti miettivän jotain ankarasti. "Onnistuisko että tulisit huomenna kaupungille? Noin kahelta."
   Nora yllättyi. "Joo, käyhän se. Minne päin kaupunkia, mä en oikein tiedä täältä mitään muuta paikkaa kun tän uimarannan?"
   "Mä löydän sut kyllä", tyttö lupasi. "Onks sulla kynää?"
   Nora kaivoi laukustaan mustekynän. Tyttö otti Noran käden omaansa ja kirjoitti jotain Noran kämmenselkään.
   "Siinä on mun numero", tyttö selvensi. "Soita jos eksyt."

Hymyillen vielä viimeisen kerran, tyttö nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan, lähtien kävelemään verkkaisesti. Nora lähti vastakkaiseen suuntaan. Vasta nyt hän tajusi ensimmäisen kerran, että oli kadottanut ajantajunsa aikoja sitten. Hänellä ei ollut hajuakaan paljon kello. Hän mietti mahtaisiko Joan-täti suuttua, jos hän tulisi kotiin kovin myöhään. Tuskinpa.
   Kävellessään Nora vilkaisi kättään. Siihen oli kirjoitettu suttuisella käsialalla puhelinnumero ja sen alle nimi: Macadamia.

***

Siinäpä se sitten. Pahoittelen, että alusta tuli jotenkin tönkköinen, mutta loppuosaa oli kiva kirjoittaa! :) Tässä on jotain 57 kuvaa tai sinnepäin. Aika hyvänpituinen, koska tässä oli mun mielestä hyvä kohta lopettaa. Nää ekat osat varmaan tulee olemaan vähän lyhyempiä. Tai en tiedä, en sano mitään, katotaanmuiden osien pituutta sitten kun ilmestyvät. :D Jätäthän puumerkin käynnistäsi, ole hyvä!