Osa 1. "Mitä minä täällä teen?"

Hahaa! Hardwick Shoren ensimmäinen osa on valmis! Tästä piti ensin tulla prologi, kun tämä on aika lyhyt (31 kuvaa, jos laskutaitooni on luottaminen), mutta sitten ajattelin että samapa tuo, LC Petäjän ekassa osassa oli varmaan vaan jotain 19 kuvaa :D Tosin en tiedä, voiko näitä verrata. Mutta ei sen määrä vaan sen laatu, eikös se niin mene?

Osamusiikkia: KT Tunstall - Suddenly I see

***

Juna liikkui tasaisesti eteenpäin kuljettaen Noraa kohti tuntematonta.

Ilmastointi oli päällä, mutta Noralla oli silti kuuma. Kotona San Franciscossa oli ollut viileää, kun äiti oli aamulla ajnut Noran juna-asemalle. Asemalla oli ollut kylmä, hän oli kietonut farkkutakkia tiukemmmin ylleen. Nora piti enemmän kylmästä kuin kuumasta, kuumassa häntä alkoi ahdistaa. Friscossa oli aina ollut viileää. Noralla oli koti-ikävä. Jo nyt.
   Edessä istuva mies käänsi sanomalehden sivua. Miehen vieressä istuva vaalea, hempukkamainen nainen yritti vilkuilla lehteä miehen olan yli ja lirkutella tälle joutavia. Mies vastaili lähinnä äännähtäen sen merkiksi että oli kuullut. Nora pyöräytti silmiään. Mies oli takuulla huomannut mitä blondi yritti. Kuka tahansa olisi.

Nora käänsi katseensa junan ikkunaan. Ruman vihreiden verhojen kehystämänä näkyi mitä tylsin maisema. Pelkkää vihreää silmänkantamattomiin. Ja yksi puu. Ja taivaanrannassa näkyi sinisenä kimaltava meri. Nora kaipasi San Franciscoon. Kotiin.

Koti-ikävä kirpaisi vahvana ja Noran mieleen palautuivat ne monet lähtöä edeltäneet riidat.

Tietysti kaikki oli sovittu ja pyydetty anteeksi ja niin edelleen, mutta silti... Nora oli raivonnut viikkoja vanhemmilleen, kun oli saanut kuulla joutuvansa muuttamaan ainakin kesän ajaksi Joan-tädin luo jonnekin hemmetin tuppukylä-Hardwickiin. Tietenkin jälkeen päin Nora ymmärsi, millaisen tilaisuuden äiti oli saanut. Äiti oli lähetystyöntekijä ja saanut mahdollisuuden matkustaa kesäksi Mosambikiin auttamaan köyhyydessä eläviä katulapsia. Se oli jotain, mistä äiti oli unelmoinut koko elämänsä, eikä hän voinut mitenkään hylätä sellaista tarjousta.

Nora vaihtoi asentoa ja nojasi käteensä. Häntä ahdisti. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne oli menossa ja mitä tekisi siellä.

***

Hardwickissa ei ollut rautatieasemaa, joten Noran oli jäätävä naapurikaupungin asemalle ja ajettava sieltä taksilla Joan-tädin talolle. Ajomatka tuntui kestävän ikuisuuden ja autossa vallitseva hiljaisuus oli painostava. Taksikuski osoittautui todella epäsosiaaliseksi, mikä sai Noran jälleen ikävöimään San Franciscoa ja sen puheliaita taksikuskeja.

Viimein taksi pysähtyi Joan-tädin talon eteen. Nora maksoi taksin vaitonaisena ja hyppäsi ulos taksista. Hän ravisteli jalkojaan, jotka olivat puutuneet ajomatkan aikana. Samassa hän kuuli kirkkaan naisen äänen.

"Hei, kulta. Viimeksi kun nähtiin, sinä olit tosi pieni." Joan-täti seisoi portaiden ylätasanteella ja hymyili. Hymy oli tuttu Noran lapsuudesta, muuta hän ei sitten muistanutkaan. Nora hämmästyi näkemäänsä. Hän oli kuvitellut Joan-tädin täysin erilaiseksi. Totuus oli, että Joan ei olisi voinut olla yhtään vähempää tätimäinen.

Muutaman kepeän askeleen otettuaan, Joan-täti oli jo Noran luona, halasi tätä kevyesti ja sanoi: "Annas, kun katson sua kunnolla... Sä olet kasvanut ihan hirveästi!"
  Toinen tuttu asia Noran lapsuudesta; Joan-täti tuoksui hyvältä, omenalta, mansikalta ja joltakin kukkaistuoksulta, jota Nora ei tunnistanut.

Joanin päästettyä irti Nora loi taloon tarkemman silmäyksen. "Vau", häneltä pääsi. Joan-täti näytti asuvan aikamoisessa lukaalissa.
   "Pidätkö siitä?" Joan-täti kysyi hymyillen.
   "Se on upea!" Nora henkäisi.
   "Tule, näytän sulle paikkoja."

***

***

Kun koko talo oli lopulta esitelty, Joan-täti pysäytti Noran viimeisen oven eteen.
   "Sä saat nukkua vierahuoneessa. Mä ajattelin vähän laittaa sitä uuteen uskoon sulle. Täällähän sä nyt joka tapauksessa asut seuraavat kolme kuukautta. Muistelin, että eikös sun lempiväri ollut sininen?"
   "Voi kiitti. Sä muistit oikein", Nora nyökkäsi haltioituneena.

"Sisään sitten vaan."

Yksi silmäys ympäri huonetta riitti kertomaan kaiken tarpeellisen. Huone oli ihana, Nora kerrassaan rakasti sitä. Ja hänellä näytti olevan oma kylpyhuonekin.

"Vau.. Kiitos ihan hirveesti! Tää on ihana!"

Nora syöskyi halaamaan uudestaan Joania, joka oli tullut huoneeseen Noran perässä.
   "Mä jätän sut nyt hetkeksi omaan rauhaan", Joan sanoi. "Sä voit vaihtaa vaatteita ja purkaa tavaroita tai jotain. Tule kohta alas. Menen keittiöön tekemään jotain syötävää, haluaisitsä vaikka voileipiä?"

Niine hyvineen Joan liihotti alas ja Nora jäi yksin seisomaan huoneeseensa. Hitaasti hän alkoi kaivaa repustaan kevyempiä vaatteita kuumien matkavaatteiden tilalle. Purettuaan reppunsa ja laukkunsa Nora istahti varovasti valkoiselle jakkaralle. Alakulo ja ahdistus alkoivat taas hiipiä lähemmäs. Nora hengitti syvään ja hitaasti.

Tyttö yritti koota itseään ja asteli ikkunan luo. Hän yritti kaiken voimin pitää itseään tyynenä, mutta koti-ikävä poltteli kirpeänä mielessä, ja oli vaikea ajatella mitään iloista. Yksi kysymys hakkasi päällimmäisenä Noran mielessä: Mitä hittoa minä täällä teen?

Ikkunasta näkyvä meri rauhoitti Noran mieltä. Siinä oli jotain lempeää. Hitaasti Noran rinnassa oleva solmukohta höllensi hieman otettaan ja hän pyyhkäisi silmäkulmastaan pois siellä kirvelleen kuuman pisaran. Seisottuaan vielä hetken ikkunan luona katsellen aaltojen piiskaamista rantaviivaa vasten, hän päätti lähteä alakertaan.

***

Loihdittuaan hymyn huulilleen Nora laskeutui portaat alas ja saapui keittiön ovelle.

Joan-täti oli saanut voileivät valmiiksi ja hyräili hiljaa laittaessaan lautasia pöytään. Hän viittasi Noran istumaan.

He söivät hiljaisuuden vallitessa. Noran oli vaikea keksiä mitään sanottavaa, olkoonkin että hän istui nyt talossa jossa tulisi asumaan koko kesän, vastapäätään nainen, jota hän ei ollut nähnyt reiluun kymmeneen vuoteen.
   Kun Nora oli ollut pienempi, Joan-täti oli usein käynyt katsomassa häntä, mutta välimätka itärannikolta Hardwickista toiselle puolelle maata San Franciscoon oli vuosien saatossa kasvanut liian pitkäksi.

Lopulta Joan-täti avasi suunsa, ja kun hän puhui, hänen pirteästä äänestään kuulsi läpi haikeus. "Musta on oikesti tosi kivaa, että sä tulit. Mä olen asunut tosi pitkään yksin täällä..."

Nora nyökkäsi. Taaskaan hän ei osannut sanoa mitään.
   "Mä toivon vaan, ettei sulle tule täällä tylsää, kun ethän sä edes tunne täältä ketään ja Hardwick on aika syrjässä", Joan jatkoi.
    "Ei tietenkään, ei varmasti tule", Nora sanoi löydettyään jälleen puhukykynsä, vaikkei ollutkaan ihan varma saattoiko hän pitää lupauksensa. "Onhan täällä varmaan vaikka mitä tekemistä. Kai."

Joan-täti hymyili. "Mä ajattelinkin, että jos sua ei hirveästi väsytä, niin sä voisit lähteä vaikka illalla vähän kävelmään tohon rannalle. Mä voin tulla mukaan, mutta saat sä mennä yksinkin. Nuorilla on nimittäin tapana hengailla siellä varsinkin kesäiltaisin. Eihän sitä tiedä, sähän voit vaikka tavata siellä jotain uusia tuttuja..."

***

Ja muistakaakin jättää kommenttia!! :) Risut, ruusut ja muut mielipiteet enemmän kuin sallittuja!