Lana Del Rey - This is what makes us girls
***
VIIMEKSI TAPAHTUNUTTA: Nora musertui Dannyn jätettyä hänet ja lukittautui huoneeseensa. Aiemmin Jolene ja Danny olivat syyttäneet Noraa vasikoinnista, väittäen että Nora olisi kertonut poliiseille Jenkinsin bileisiin tuoduista huumeista. Jolene oli vielä maininnut, että Macadamia oli kertonut asiasta Dannylle.
Tony piinasi Joania puhelinsoitoilla ja vannoi rakastavansa tätä. Paljastui, että Joan ja Tony olivat seurustelleet yksitoista vuotta sitten, ja Joan oli tullut raskaaksi. Tony oli lähtenyt saatuaan tietää asiasta, ja Joan oli juonut itsensä humalaan ja lähtenyt autolla perään. Hän joutui kolariin, jonka takia menetti lapsensa.
Nora kyllästyi itsesäälissä vellomiseen ja päätti eräänä päivänä lähteä ulos. Hän laittautui oikein tyrkyksi ja lähti liftaten naapurikaupunkiin. Noran otti kyytiin Gringo Shade, Jenkinsin huumediilerikaveri. Gringo vei Noran asunnolleen, huumasi tämän ja he harrastivat seksiä Noran häilyessä tajuttomuuden rajoilla. Lopulta Gringo jätti Noran makuuhuoneeseensa ja tyttö menetti tajuntansa.
***
Kun Nora raotti silmiään, hänen katseensa osui ensimmäisenä vastapäisellä seinällä olevaan tauluun. Siinä oli Golden Gate -silta. San Francisco.
Seuraavaksi hän näki tummahiuksisen naisen, jonka katse oli nauliutunut lattiaan. Hän hypisteli ruskean mekkonsa helmaa hajamielisesti käsissään.
"Äiti?"
Nora potkaisi peittoa sivuun ja kohottautui istuma-asentoon. Hän oli... sairaalassa. Olo tuntui siltä, kuin hän olisi nukkunut tuhat vuotta. Sairaalavaate oli takertunut kiinni ihoon ja lakana oli nihkeä hiestä.
Koko kesän tapahtumat muistuivat Noran mieleen sekunnin murto-osassa. Viimeinen asia, jonka hän muisti oli Gringon kylpyhuoneen valkoiset kaakelit... Noraa alkoi oksettaa.
Hänen oli siirtynyt salamannopeasti sängyn luo nähtyään Noran olevan hereillä. Nora veti polvet rintaansa vasten, ja toivoi ettei äiti sanoisi mitään.
Eikä sanonutkaan. Nora ei halunnut kohdata hänen katsettaan, mutta pakottautui lopulta nostamaan leukansa rinnastaan. Äidin huolestunut ilme sai kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.
"Mä mokasin. Mä mokasin tosi pahasti", Nora olisi halunnut sanoa, mutta sanat takertuivat kurkkuun kiinni. Kyynel valui hänen poskelleen.
"Voi kulta...", äiti kuiskasi ja sulki Noran syliinsä. Hän silitti hiljalleen tyttärensä selkää, joka vapisi voimistuvien nyyhkäysten voimasta. Nora painoi päänsä äitinsä olkaa vasten ja sanoi jotain, josta seinällä oleva taulukin muistutti.
"Mä haluan kotiin."
***
Joanin vapaa käsi pusertui nyrkkiin. Toisella kädellä hän puristi kännykkää korvaansa vasten. Olisi tehnyt mieli paiskata koko puhelin seinään."Nyt on todellakin huono hetki", Joan sanoi ja yritti pitää äänensä tasaisen välinpitämättömänä.
"Tony, ei nyt!"
"Tehdään tää nyt kerralla selväks -"
"Ei, eikä tehdä!" Joan sanoi korottaen ääntään. "Ei ole mitään selvitettävää!"
"Kuuntele nyt kerrankin -"
"Mun pitää lopettaa. Älä soita enää." Joan katkaisi puhelun ja kääntyi ympäri. Peter oli sanonut lähtevänsä alakerran kahvilaan ja palasi nyt kädessään iso kahvimuki. Hän nyökkäsi Joanille, joka piilotti kännykän selkänsä taakse.
Samassa reunimmainen ovi avautui ja Joan näki Sophien tulevan ulos huoneesta. Tämä hymyili miehelleen."Nora heräsi äsken. Voit mennä", Sophie sanoi, ja Peterin kasvoille levisi helpottunut hymy.
"Sinä! Mitä ihmettä sun päässäs liikkuu?" hän tivasi. Joan nielaisi, ja tunsi värin valuvan kasvoiltaan. Hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Ihan kuin yhteys aivojen ja suun väliltä olisi katkennut.
"Minä luotin suhun! Ajattelin, että Nora voi ihan hyvin olla tän kesän täällä, että sä osaat sen verran ottaa vastuuta, aikuinen ihminen - mutta ei! Sä olet ihan samanlainen kuin ennen!"
Joanista tunsi olevansa taas kuusivuotias, jota isosisko nuhteli mekkonsa lainaamisesta. Hän jäi jälleen sanattomaksi.
"Nora ei ole ikinä tehnyt mitään luvatonta, saati laitonta, liekö edes tupakkaa kokeillut.. Pari kuukautta sun luona ja tyttö joutuu sairaalaan, huumeiden takia -" Huutoa jatkui ja jatkui. Joan oli saanut puhekykynsä takaisin, ja yritti huutaa sisarensa hengenvetojen väliin puolustuksekseen sanoja, jotka hukkuivat Sophien syytöksiin.
Tarpeeksi raivottuaan siskokset istahtivat odotushuoneen penkeille ja varoivat katsomasta toisiaan. Hiljaisuutta tuntui kestävän loputtomiin. Ja sitten Sophie sanoi, erilaisella äänellä kuin aikaisemmin:"Sinä olet alkanut taas juoda, vai mitä?"
***
"Sinulle on vieras", nainen sanoi hymyillen. Nora kohotti katseensa kirjasta.
"Jätän teidät kahden", hoitaja liversi, ja poistui. Nora tuijotti punatukkaista tyttöä, joka oli kävellyt huoneeseen hoitajan perässä."Moi", tyttö sanoi hiljaa.
"Anne?" Nora kysyi hämmästyneenä. Anne hymyili pienesti ja sanoi sitten: "Ikävä kuulla...", nyökäyttäen päätään Noran suuntaan. "Toivutko sä?""Joo, kyllä tää tästä... Istu vaan, jos haluut."
"Mä tulin koska... Mun mielestä sun pitäisi tietää yks asia."
"Jolene keksi ite sen, että sä olisit soittanu poliisit niihin bileisiin. Se väitti Dannyllekin niin ja.. No, totta kai se uskoi. Mutta", Anne veti henkeä, "Macadamialla ei ollu sen kanssa mitään tekemistä. Macadamia oli soittanu Dannylle aikasemmin, ja sanonu että Dannyn pitäis lopettaa se teiän juttu. Mutta se ei sanonu poliiseista mitään."
Noran sisällä kuohui, hän ei tiennyt mitä ajatella. Hänen teki mieli kysyä, mistä Anne tiesi sen kaiken, muttei kysynyt. Oikeastaan se oli melko itsestäänselvää. Nora huokaisi hiljaa. Hän ei ikinä muistanut, että Anne oli Dannyn sisko.
Lopulta hän nousi ja käveli Annen luo.
"Kiitos, että kerroit", Nora sanoi ja halasi Annea nopeasti. "Älä anna niitten pilata itteäs."
"En mä enää hengaa niitten kanssa", Anne sanoi ja he erkanivat toisistaan. "Mä ajattelin, että.. No niin on vaan parempi." Sitten hän vilkaisi Noraa kuin pitäisi tätä jonkinlaisena varoittavana esimerkkinä huonoon seuraan joutumisesta. Noran poskia alkoi punottaa.
"Niin", hän selvitti kurkkuaan vaihtaakseen puheenaihetta. "Kuka niille poliiseille sitten kertoi? Jolene?"
"Mä en tiedä. Tuskin Jolene, se olis kertonu mulle. Sitä ei kai kukaan tiedä."
"Valitan, vierailuaika on päättynyt!" hoitaja sanoi avatessaan ovea, eikä kuulostanut lainkaan pahoittelevalta. "Nyt sitten -", hän huomasi, ettei Nora ollut sängyssä, "Tyttö hyvä, heti takaisin vuoteeseen! Et sinä vielä saisi olla jaloillasi!"
Nora naurahti ja kiipesi takaisin sänkyynsä. Anne nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen kohti hoitajan avaamaa ovea.
"Hei, Anne", Nora huikkasi vielä ennen kuin tyttö ehti ovelle. "Kiva tukka."
Anne kääntyi ja hänen huulilleen kohosi pieni hymy.
"Kiitos. Mä alan kasvattaa omaa väriä takaisin." Sen sanottuaan hän lähti.
Hoitaja alkoi touhottaa Noran sängyn ympärillä, mutta hän ei jaksanut kuunnella, vaan mietti Annen sanoja.
" - ja kävi täällä toinenkin tyttö sillä aikaa kun sinä nukuit." Sanat olivat kiinnittäneet Noran huomion.
"Niinkö? Kuka?" Nora kysyi.
"Mistä minä tietäisin, ei se sanonut nimeään", hoitaja puheli nopeasti. "Kauhean koppava se oli, ja jotenkin hätäisen oloinen. Se oli vähän sellainen erikoinen, pukeutunut omituisesti, tiedätkös, ja niin - sillä oli pinkit hiukset."
***
Nora pääsi pois sairaalasta muutamassa päivässä. Huumieden yliannostuksesta johtunut ruumiin sisälämpötilan äkillinen nousu ja siitä seurannut pyörtyminen. Se oli varsinainen syy siihen, minkä takia Nora oli sairaalaan joutunut. Joskin hän itse arveli todellisen syyn juontavan juurensa paljon kauemmas, jo kesän alkuun, mutta mitä sitä enää voivottelemaan. Hän saattoi vain kiittää onneaan siitä, ettei Gringo ollut sekoittanut kokaiinia hänen juomaansa yhtään enempää.
Ylempi komisario Moscovitz oli käynyt jututtamassa Noraa sairaalassa ja hämmästynyt, kun Nora oli puhunut ilman erityistä maanittelua. Nora oli kertonut kaiken, minkä tiesi. Hän ei liiemmin välittänyt, joutuisiko Gringo telkien taakse, mutta hän halusi unohtaa. Unohtaa ja päästä eroon koko sotkusta.
"Eiköhän tämä ole sitten tällä selvä", komisario sanoi lähtiessään, ja Nora saattoi huokaista helpotuksekseen.
Noralla oli ollut täysi työ vakuuttaa hysteerisen huolestuneelle äidilleen olevansa kunnossa. Äiti oli rauhoittunut hieman kuultuaan, ettei Nora ollut ottanut huumeita vapaasta tahdostaan, mutta hän halusi silti lähteä heti ensimmäisellä junalla kohti San Franciscoa. Miehensä pitkällisen suostuttelun päätteeksi Sophie oli alistunut jäämään Joanin luo vielä muutamaksi päiväksi, jotta Nora saisi rauhassa pakottua tavaransa ja, kuten Peter oli sanonut, hän saisi itse selvitettyä välit sisarensa kanssa.
Lähdön hetki läheni lähenemistään, ja Nora kohtasi sen sekavin tuntein. Viime päivinä hän ei ollut mitään muuta halunnut, kuin lähteä pois koko kirotusta kyläpahasesta, mutta... Miksi hänen sisuksissaan tuntui kuitenkin tyhjältä, jopa.. haikealta?
Nora nousi ja käveli ikkunan luo. Hän katsoi nyt jo kovin tutuksi tullutta maisemaa merelle ja huokaisi. Ehkä, hän joutui myöntämään itselleen, ehkä hän Hardwickista lähtiessään jättäisi taakseen muutakin kuin kurjuutta. Ehkä hän oli kaikesta huolimatta viihtynyt, ja no.. pitänyt hauskaa.
Nora ajatteli Macadamiaa katsoessaan aaltojen lyövän rantaan. Macadamia oli kuin meri, jotain mitä hän ei koskaan voisi ymmärtää. Pieni ajatus iski hänen takaraivoonsa. Macadamia oli yrittänyt käydä katsomassa häntä sairaalassa...
Nora sulki silmänsä ja hieroi ohimoitaan hiljakseen. Vielä muutama asia oli tehtävä ennen lähtöä.
***
"Yritäthän pitää huolen itestäsi?" Sophie kysyi silmissään häivähdys huolta, jota Joan ei muistanut nähneensä niissä pitkään aikaan. "Pidetään yhteyttä."
"Pidetään."
"Ai hei kulta", Sophie sanoi huomattuaan tyttärensä seisovan ovensuussa. "Saitko pakattua?"
"Joo sain. Voisinko vaihtaa pari sanaa Joan-tädin kanssa?"
"Totta kai, mä lähdenkin etsimään isääs..."
"Älä sitä murehdi", Joan-täti hymyili. "Mäkin pyydän anteeksi. Olis pitänyt vahtia sua paremmin. Mä en ikinä kuvitellu, että sulle voisi sattua jotain noin kamalaa."
Nora hymyili, ja Joan-täti halasi häntä pitkään.
"Musta oli tosi kiva, että olit täällä", Joan-täti sanoi hiljaa. "Vaikka tää ei nyt ihan mennytkään niin kuin piti."
"Oli kiva olla täällä", Nora valehteli. Tai ei, oli siitä osa tottakin. Hän erkani tädistään. "Mä käyn vielä ulkona."
Nora kiiruhti ovesta ulos ja törmäsi pihalla Macadamian isään, Tony Zaloumikseen. Pysähtymättä edes ajattelemaan, mitä Tony teki Joanin luona, Nora kysyi: "Onko Macadamia kotona?"
Tony tuijotti häntä hämmentyneenä. "Ei", hän sanoi toinnuttuaan hieman. "Itse asiassa en oo nähnyt sitä pariin päivään", hän lisäsi sitten, kuin olisi vasta nyt huomannut tyttärensä puuttuvan.
Jäämättä odottamaan lisäselityksiä, Nora juoksi portaat alas. Ei ollut kuin yksi paikka missä Macadamia voisi olla, eikä Noran tarvinut kahta kertaa miettiä, mikä se oli.
***
Ovi kolahti auki juuri kun oli ehtinyt sulkeutua Noran jäljiltä. Tony käveli suoraan sisään vaivautumatta koputtamaan.
Joan tiesi katsomattakin, kuka tulija oli. He olivat pitkän aikaa hiljaa, vain tuijottaen molemmat eteensä.
Sitten sanaakaan sanomatta Tony käveli Joanin luokse ja riuhtaisi tämän kovakouraiseen ja intohimoiseen suudelmaan. Joan jähmettyi paikalleen häkellyksestä, mutta sai pian koottua itsensä. Hän riuhtaisi itsensä irti, vaikka pienen osan hänen mielestään teki mieli vastata suudelmaan.
"Sä pakenet, Joan", Tony sanoi vastaan korottaen ääntään yli Joanin huudon. "Me tiedetään kumpikin, että sä haluat olla mun kanssa, mutta et uskalla! Tällä kertaa tää ei jää tähän, mä en lähde täältä ennen kuin oon saanu kunnollisen vastauksen."
"Kunnollisen?" Joan oli hyvin lähellä menettää malttinsa lopullisesti ja paiskata miehen lasisen ikkunan läpi suoraan pihalle. "Mitä osaa sä et ole nyt ymmärtänyt? Että mä vaan välttelen sua enkä suostu puhumaan.. No se hitto vieköön tarkottaa etten halua olla kanssas missään tekemisissä!"
"Sä rakastat mua, Joan."
"Sä olet satuttanut mua enemmän kuin kukaan muu ikinä!" Joan huusi nyt suoraa huutoa.
"Siitä on yksitoista vuotta", Tony sanoi, mutta väri pakeni hänen kasvoiltaan. "Mä en ole enää sama mies."
"Ja hitot, totta kai olet!"
"No jumalauta näinkö tää nyt menee?" Tony huusi ja laskeutui polvilleen.
"Mitä... Mitä sä teet?" Joan hämmentyi niin ettei osannut enää huutaa.
"No tuletko vaimokseni, mitä?"
"Nouse nyt helvetti ylös sieltä, en mä sun kanssas naimisiin mene", Joan naurahti, ja Tony nousi ylös sen näköisenä, että oli valmis lyömään Joania.
"Mutta saat toisen mahdollisuuden, koska mulla ei ole enää mitään menetettävää", Joan hymähti, ja miehen kasvot kirkastuivat. Hän taivutti Joanin uuteen suudelmaan, johon hän tällä kertaa vastasi.
***
Nora oli arvannut oikein. Hän näki jo kaukaa tutun hahmon istumassa kuumalla hiekalla, kasvot merelle päin.
Macadamia kuuli varmasti askeleet takanaan, muttei kääntynyt katsomaan. Nora ei löytänyt oikeita sanoja ja väärätkin takertuivat kurkkuun kiinni. Lopulta hän vain istui.
He istuivat hetken aikaa hiljaa. Nora tiesi, että lopulta hänen olisi puhuttava, sen takia hän oli tullut. Mutta ei vielä. Hän veti pitkän henkäyksen suolantuoksuista ilmaa ja tajusi katselevansa maisemaa viimeistää kertaa. Silmäkulmastaan hän näki Macadamian hymyilevän kuin itsekseen.
"Tulee muistoja mieleen", Macadamia sanoi sitten, ikään kuin selitykseksi. "Otatko tupakan?"
Nora oli sanomassa, että oli aikeissa lopettaa polttamisen, mutta otti kuitenkin. Hän veti henkoset ja savu täytti hänen keuhkonsa. Nora epäili, että tupakansavu olisi ikuisesti linkittynyt hänen mielessään kesään."Mä kuulin, että sä kävit katsomassa mua", hän sanoi. Macadamia ei vastannut, ja oli Noran vuoro hymyillä itsekseen. Sitten hän selitti, mitä Anne oli kertonut hänelle sairaalassa. "Anteeksi", hän lopetti. "Mun olis pitänyt tajuta, että sä et olisi tehnyt mitään sellaista."
Nora katsoi Macadamiaan, ja näki, että tämän silmät olivat täyttyneet kyynelistä.
"Kun mä kuulin, mitä sulle... Niin mä en voinut ajatella kuin yhtä asiaa. Sen olis pitänyt olla minä, joka makaa sairaalassa, et sinä. Se oli kaikki mun syytä. Mäkin pyydän anteeksi", hän sanoi tukahtuneella äänellä. "Anteeksi, että mä ikinä vedin sut mukaan koko piireihin." Hiljaisuus. "Minä kerroin niille kytille", hän sanoi sitten hiljaa. Nora hätkähti, mutta ei sanonut mitään.
He katselivat hetken aikaa meren kuohuntaa. Lokit huusivat jossain heidän yläpuolellaan.
"Muistatko kun me tavattiin?" Macadamia kysyi.
"Mä en vois unohtaa sitä ennen kuin oon kuollut ja kuopattu!" Nora huudahti nauraen, ja Macadamia yhtyi hänen nauruunsa. "Sä vaanit tuolla hengenpelastustornissa."
"Ja sä vaanit sen takana", Macadamia hymähti.
"Mä olin silloin niin...", Nora aloitti.
"Tylsä", Macadamia totesi. Nora nauroi taas. Hän oli oppinut, milloin Macadamia pilaili. "Tylsä, mutta kiinnostava", Macadamia jatkoi saaden Noran vaikenemaan. "Mä näin sussa jotain... Emmä tiedä. Musta vaan tuntui, että ton ystävä mä haluaisin olla."
Nora karisti tuhkaa maahan. Hänestä oli hellyyttävää, että Macadamia raotti näin kuortaan hänelle.
"Sä olet paras ystävä, joka mulla on ollut", Macadamia sanoi koruttomasti. Nora joutui räpyttelemään silmiään.
He kävivät selälleen makaamaan ja upottivat sormensa polttavaan hiekkaan. Taivas oli pilvetön. Aaltojen kohina kuului, vaikkeivät he nähneet niitä enää.
"Me ei taideta nähdä enää", Macadamia sanoi. Se oli enemmänkin toteamus, kuin kysymys, eikä Nora havainnut Macadamian äänessä toiveikkuutta sen pahemmin kuin haikeuttakaan. Hänestä itsestään tuntui miltei surulliselta vastata.
"Ei niin."
"Vanhojen aikojen kunniaksi", Macadamia sanoi, "mennäänkö uimaan?"
He kahlasivat veteen vaatteet päällä, kiljuen ja nauraen riemusta kuin pikkutytöt. Kohta pitäisi ajatella lähtöä, mutta vielä, vielä hetki olisi aikaa nauttia kesän viimeisistä lämmöistä. Noran mieleen palautui elävästi alkukesän öinen uintireissu Macadamian kanssa, samana iltana jolloin he olivat tavanneet. Norasta tuntui, että hän oli vanhentunut sen jälkeen hirveästi.
Nyt. Minusta olisi tosi mukavaa, jos jättäisit jotain kommenttia, jos olet lukenut tätä tarinaa. Mikään pakko ei ole, mutta muutamiin kysymyksiin voisi vaikka vastailla. Esim.
- Mitä pidit tarinasta yleensä? Entä henkilöistä, kuvista, tekstistä jne?
- Jäikö jotain epäselväksi? Kysy, voin yrittää selventää(Ihan varmasti jäi, koska olen itsekin välillä pudonnut kärryiltä juonikuvioiden suhteen)
- Lukisitko lisää tarinoita/kirjoituksia samalta kirjoittajalta? (Hehe ^_^)
ISO sydän kaikille lukijoille! ♥ On se ihmeellistä, että niinä hetkinä kun ei jaksaisi mitenkään, lohduttaa ajatus siitä, että edes yhtä ihmistä kiinnostaa sen verran, että jaksaa lukea tällaista. Ilman teitä olisin varmaan luovuttanut ajat sitten. Olette aivan ihania! ♥
Ja niille, jotka luulivat nyt pääsevän eroon tästä ärsyttävästä haihattelijasta: no way! >:) Olen suunnitellut uutta tarinaa (useampaakin itse asiassa, mutta katsotaan nyt), ja aloittelen, kun olen saanut tehtyä henkilöitä ja rakennellut vähän jotain. Yritän myös suunnitella tämän tarinan hieman paremmin etukäteen, jotta päivitystahti ei olisi niin.. venyvä. Sitä odotellessa, käykää katsomassa sekoilujani GreenPixy's Challenge Maniassa!
Kiitos vielä kerran! Heippa viimeisen kerran näissä merkeissä, nähdään muiden juttujen parissa! ;)
- GreenPixy
P.S. Tänne saa edelleen ilmoitella uusista osista, sillä seuraan kyllä tarinoita! Tai vaihtoehtoisesti ilmoitukset Challenge Manian puolelle.
